Fotomontaasi

Olen nyt sitten päättänyt siirtyä yhden luukun blogiin. Siirrän nyt myös tämän päiväkirjan blogspot-puolelle. Eli vastaisuudesta minut löytää sitten sieltä. Jääköön yksi aikakausi tänne muistoksi.

Olen kuumeisesti miettinyt mitä viime vuodesta jäi käteen. En saa päähäni mitään merkittäviä saavutuksia. Paitsi ehkä sen, että heittäydyin freelanceriksi. Se luultavasti oli merkittävin virstanpylväs koko elämässäni. Hetkeäkään en ole päätöstä ja tehtyä katunut. Päin vastoin. Työ sinänsä on sitä samaa mitä aikaisemminkin tein mutta nyt teen tätä kaikkea itselleni. Ja tämä ihana vapaus! Olen tilivelvollinen tekemisistä vain itselleni (ja asiakkaille) eikä enää tarvitse myydä sieluaan eikä tarvitse tehdä mitään mikä on järjenvastaista. Kirjaan siis tämän ehdottomasti debet puolelle.

Muistin myös unohtumattoman lapinmatkan. Ja Inarin, joka teki lähtemättömän muistikuvan mieleeni. Sinne jos pääsisi vielä uudestaan oikein ajan kanssa. Muistan puutuneen takapuolen autossa istumisesta, jonka korjasi upeat lapin maisemat.  Se oli hieno reissu mutta tuskin koskaan tulee vastaavanlaisena enää toistumaan. Debettiin siis tämäkin.

Syksyllä ryhdyin myös yksinkertaistamaan elämään. Tarkoitus oli karsia kaikki sellainen pois jota tein suuresta velvollisuuden tunnusta ja siksi,  että olisin parempi ihminen. Lähdin joitakin vuosia sitten mukaan muutamaan vapaaehtoistoimintaan. Ja kumpikin alkoi tuntua turhalle ja suorastaan ajanhaaskaamiselle. Toisen tarkoitusta epäilin alusta alkean. Se oli “elitististä” ja kyselin itseltäni kaiken aikaa mihin tämä maailma on menossa, jos tämmöiseenkin tarvitaan vapaaehtoisia. Toisen koin kyllä tarpeelliseksi mutta aina vain tuli mieleen, että onko siinäkään mitään mieltä. Eikö yhteiskunnan kuuluisi huolehtia niistä joita me vapaaehtoiset yritimme parhaan kykymme mukaan maallikkoina auttaa. Jos tällaisten ajatusten kanssa yrittää tehdä vapaaehtoistyötä, on selvää, että on väärässä tehtävässä. Niinpä luovuin molemmista. Tämän kirjaan kyllä kredittiin.

Kirjoittamisen suhteen onnistuin melko hyvin. Vaikka välillä tökki pahasti, valmiita tekstejä syntyi enemmän kuin aikaisemmin. Se mistä voin olla erittäin tyytyväinen, tein rohkeita kokeiluja teksteissa vaikka kaikkiin en ollutkaan kovin tyytyväinen. Tämä ehdottomasti debettiin.

Summa sumarum: vuosi meni todella nopeasti. Onko se niin, että aika on kärsinyt inflaation ja vuodessa ehtii tehdä paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Vai tekeekö ikä tehtävänsä eikä asioita muista enää samalla tavalla kuin ennen. Tai ei ykinkertaisesti saa vaan niin paljoa aikaan kuin ennen. Vai johtuuko se siitä, että elämästä puuttuu “juoni”. Kaikkea pitää ehtiä kokeilemaan jolloin jokaista ehtii vain pintarappaista, eikä syventyä mihinkään niin, että siitä jäisi kunnon jäljet muistiin.

  Tämä minun elämä on kuin novellien katkeamaton ketju. Mietin, että pitäisikö muuttaa arkea niin, että elämään saisi jonkun juonen, joka jatkuisi vuodesta toiseen kuin romaani. Toisaalta, minä pidän enemmän novelleista kuin romaaneista. Joten olkoon tämä elämäkin vuodenmittaisia novelleja. En siis tee uuden vuoden lupauksia tehdäkseni tästä vuodesta juonekkaamman. Ehkä teen jopa niin, että en tee suunnitelmia ollenkaan, vaan katson mitä vuosi tuo tullessaan. Pari projektia tosin on mielessä, joita voisin yrittää edistää tänä vuonna. Yksi liittyy valokuvaukseen, yksi kirjoittamiseen ja yksi työhön. Niin ja yksi tähän blogi-elämään. Voi olla, että joudun tekemään muodonmuutoksen niin kuin Leijonainen. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että blogitila alkaa käydä vähiin.

Näiden projektien toteutuminen jää siis nähtäväksi.

Aloittenlin jo tässä vaiheessa tekemään tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta. Koska kuluneen syksyn fokus oli kirjoittamisessa, aloitan tilinteon siitä.

Syksyllä päätin, että tällä kertaa teen kaikki harjoitukset. Se päätös piti 90 prosenttisesti. Vain yksi harjoitus jäi tekeämättä. Vaikka välillä tökkikin pahasti, suorituksesta voin antaa itselleni arvosanan kohtalainen.

Ensimmäinen harjoitus oli monologi harjoitus, jokanka tein pariinkin kertaan kun ymmärsin tehtävän väärin. Alku ei siis näyttänyt koviin lupaavalta.

 Toisen harjoituksen tarkoitus oli löytää alkuperäisen tekstin tyyli ja jatkaa siitä. Teksti oli Douglas Couplandin Jumalan jälkeen.  Tämän tyyppisiä harjoituksia olen vähän kammoksunut mutta tämän kanssa ei loppujen lopuksi käynyt huullummin.

Kolmannessa harjoituksessa opettelimme kirjoittamaan eri mielentiloissa. Otimme yhden tapahtuman viikon ajalta ja näin syntui Yksi tahtuma ja viisi tunnelmaa. Se mikä oli vähän säälittävää oli se, että viikon aikana ei tapahtunut muuta merkittävää kuin se, että näin hirviä pellolla. (Naurua).

Neljäs harjoitus oli ehdotun suosikkini.  Keräsimme neljään ruudukkoon luonnehdintoja henkilöistä sattuman varaisesti. Näin saimme kokoon neljä erilaista persoonallisuutta. Valitsimme niistä kaksi ja kirjoitimme jonkun tapahtuman .  Näin syntyi Pendolino numero 41. Oiva Moilasesta haluaisin kirjoittaa enemmänkin.

Viidennessä harjoituksessa kirjoitimme lauseita eri “näkökulmakoreihin”. Valitsimme kustakin “korista” yhden lauseen kolmeen eri tarinaan.  Ja kun ensimmäisestä lauseesta alkanut teksti alkoi tyrehtyä otimme seuraavan ja taas seuraavan jne.  Miltei tajunnanvirtana syntyi Kolme tarinaa.

Kuudennessä tehtävässä valitsimme jonkun todellisen uutisen ja keksimme sille taustan ja sen mitä “oikeasti” oli tapahtunut. Tämän harjoitusken lopputulos oli Missä olet Marja.

Kaikki tekstit eivät ole sellaisia, joita haluaisin kirjoitta tai jotka olisi ominta tyyliäni. Näihin kaikkiin voin kuitenkni olla tyytyväinen siksi, että olen ainakin yrittänyt ja ennen kaikkea kirjoittanut.

Tämän suhteen voin siis olla ihan tyytyväinen tähän vuoteen.

Nyt alkoi sitten loma. Jippii juppii. Vaikka työmaalla onkin vähän kiirettä, päätin pitää ensi viikon alussa kaksi päivää lomaa. Näin saan kokonaisen viikon vapaata. Omatunto vähän yritää natista moisesta huikentelusta mutta sanoin sille, että turpa kiinni. Nyt levätään.

Parasta minusta joulussa on ehdottomasti sen odottaminen ja kaikki pikku valmistelut joita ehdin nyt tekemään niin kuin pitääkin. Vähän kerrallaan. Ja varsinkin nyt kun huusholli on puunattu katosta lattiaan. Oikeasti. Ostettiin karavaanarin kanssa toisillemme joululahjaksi SUURSIIVOUS. Karavaanari onnistui löytämään oikean aarteen siivoomaan meille. Näin puhdasta ja siistiä meillä ei varmaan ole ollut koskaan.

Minulla tai oikeastaan meillä on muutamia jouluperinteitä, joista on pidetty kiinni vuodesta toiseen. Ihan tärkein asia on se, että jouluun kuuluu tietyt ihmisen. Äiti, isä, sisko ja minä olemme aina viettäneet joulut yhdessä. AI-NA. Ainoatakaan poikkeusta ei ole tapahtunut yhtenäkään jouluna. Ja näitä yhdesäs vietettyjä jouluja on takana vuosi jos toinenkin. Muut ihmiset ympärillä ovat vaihtuneet mutta me neljä olemme pysyneet. En pysty mitenkään kuvittelemaan millainen joulu olisi jos joku meistä ei olisi paikalla.

Perinteeksi on myös muodostunut se, että äiti ja isä valmistavat kaikki jouluruuat riippumatta siitä vietetäänkö jouluaattoa heillä vai meillä. Olenkin miettinyt mitenkähän jouluruokien tulee käymään jos äiti ja isä eivät enää jossakin vaiheessa jaksa yhteistä joulua valmistella. Enhän minä edes osaisi laittaa jouluruokia. Pitäisiköhän lähi vuosina alkaa opettelemaan? Ensi vuonna ehkä? Tai seuraavana? Ei tänä vuonna kuitenkaan.

Meidän huushollissa on aina myös oikea joulukuusi. Minä ja juniori ei siitä niinkään välitettäisi mutta karavaanarille ja tytille se on tärkeää. Ovat aina hakeneet sen yhdessä milloin mistäkin. Ensimmäisen kerran tytti oli kuusenhakureissulla silloin kun oli noin kolme vuotias. Näky oli kyllä liikuttava kun metrin mittainen apulainen kantoi kuusta sen latvasta. Ja tätä perinnettä he ovat päättäneet noudattaa tänäkin vuonna. Luulen, että huomenna on se päivä jolloin kuusi ilmestyy huusholliin. Joulukuusen koristelle on kyllä täytynyt asettaa joitakin rajoitteita. Punaisia koristeita siinä ei saa olla ja jos onkin niin ne on kuusen latvassa. Samojedin mielestä parasta joulussa on nimenomaan koristeet jotka ovat punaisia. Ei voi vastustaa kiusausta vaan käy hakemassa kaikki ne punaiset koristeet joihin vaan suinkin ylettyy. Ja uskokaa tai älkää. Puolenmetrin korkuinen samojedi ylettyy yllättävän korkealle.

Jouluaaton vietto sujuu ylensyöden ja lahjoja jakamalle. Olemme useana vuonna päättäneet, että me aikuiset emme osta lahjoja toisillemme mutta aina siitä on lipsuttu. Saapa nähdä pitääkö päätös tänäkään vuonna. Jos pitää niin siinähän poljettaisi perinteitä (hiljaista hihitystä). Aattoilta päättyy siihen, että käymme anopin kanssa viemässä hautausmaalle karavaanarin isän ja veljen haudoille kynttilät. Muuten ei hautausmaalla juurikaan käydä mutta jouluna se jotenkin kuuluu kuvioon. Tällä tavalla myös nämä poisnukkuneet ovat jotenkin osana tätä meidän joulua.

Niin, että tämmöisiä perinteitä ja näillä eväillä tätä tulevaakin joulua tullaan viettämään.

Sain Aimariilta pienen Enkelin. Se on Leijonaisen maalaama enkeli Turun tuomiokirkon portailla. Leijonainen maalasi sen tuomaan meille kaikille valoa ja onnea. Kaunis. Kiitos Aimarii, että välitit sen myös minulle.

Paitsi, että uskon pikkulintujen puhuvan minulle niin uskon myös, että minulla on pakko olla suojelusenkeli. Ellei olisi niin en olisi näin onnekas. Onkohan suojelusenkelini tämän Leijonaisen maalaaman pikkuenkelin näköinen. Tai sitten tämä on sen minun suojelusenkelin sisko. Siskot ovat myös tärkeitä.

No olipa myräkkä. Sunnuntaia-amuna ehdittiin tehdä karavaanarin kanssa kunnon lenkki koirien kanssa ennen kuin lumentulo alkoi. Ja sitähän tuli.

Elin toivossa, että myräkkä ehtii laantua iltaan mennessä. Ei ehtinyt. Pakko oli pistää nenä ulos illalla kun koirien piti päästä lenkille. Kaaduin sillä keikalla kaksi kertaa. Toisella kerralla kun makasin maassa ja koirat tuli ihmeissään pällistelemään mitä olin löytänyt sanoin, että jos kaadun vielä kerran niin siihen jään enkä nouse enää ikinä. En onneksi kaatunut.

Maanantain aamuma tilanne oli täysin kaottinen. Karavaanari teki lumitöitä koko sunnuntai-illan ja kolasi tien vielä aamullakin. Lunta tuli niin sakeasti, että kun itse yritin lähteä tunnin päästä pihasta autolla, ei onnistunut. Jäin jumiin omalle portille. Ja eikö tietenkin naapurin isäntä, jonka kanssa meillä on ne tunnetut “sydämelliset” välit (lue: kireät ja suorastaan vihamieliset), oli omalla pihalla lumitöissä ja näki miten yritin päästä tienpäälle. Ja kohta ilmestyi paikalle toinenkin naapuri. Hän tuli oikein sanomaan, että yritä vaan uudelleen kyllä he auttaa. Onneksi tuli työpuhelu, joka minun oli pakko hoitaa. Joo ei tässä mitään. Teillä on varmaan muutakin tekemistä kuin päästellä naapuria lumihangesta. Menkää vaan omiin hommiinne, enköhän minä tästä pääse ihan omin voiminkin. Vaikka tiesin, etten hitossa pääse. Mutta apuan en tarvitse siltä TIETYLTÄ naapurilta.

Toinen, se mukavampi naapuri, lähti sitten omille teilleen. Mutta TIETTY jäi. Antoi vihaisella äänellä neuvoja miten minun pitää pihasta lähteä. Aja pidemmälle tielle, jos käännät heti jäät kinokseen kiini. No sitten tämä huitoi siihen kolmannenkin naapurin apuun. Hävitkään nyt, kyllä minä selviän. Ajattelin, että jätän koko paskan siihen ja menen bussilla juna-asemalle. Mutta sitten oli jo niin kiire, että pakko oli saada auto tielle. En edes tiennyt bussien aikatauluista mitään. Siinä ne sitten touhusivat minun auton ympärillä, kolmasnaapuri ja TIETTY.

Kolmasnaapuri ajeli lumia pois portilta, kaivoivat yhdessä lunta renkaiden ympäriltä ja tyrkkivät hiekkaa niiden alle. Sitten tuuppasivat taas autoa ja lappoivat lisää hiekkaa.  Luojan kiitos sain auton lopulta pihasta ulos. Pakko oli vielä nousta ulos autosta kiittämään. Että oli nöyryytys. Varmaan se TIETTY jäi oikein nauramaan partaansa kohellustani. Olenko nyt kiitollisuuden velassa? Pitääkö minun tehdän asian hyväksi jotain? Kärvistelin koko päivän häpeääni.

Matka junalla ei ollut yhtään onnekkaampi. Istuin kymmenen minuuttia junassa joka ei liikkunut mihinkään. Lopulta tuli ilmoitus, että ao. junavuoroja ei ajeta ollenkaan vaan pitää mennä laiturille odottamaan pidempää tulevia junia. Yksi sellainen tulikin ja että kaikki olisi “täydellistä” sekin hyytyi vähän ennen määräasemaa. Noin. Myöhästyin aika tärkeästä kokouksesta puoli tuntia. Olen siis entistä vakuuttuneempi siitä, että minua ei ole tarkoitettu olemaan hereillä talvella. Havunneulasia peliin.

Yöllä lumentulo jatkui edelleen ja karavaanari pääsi taas lumitöihin. Minä päästin pikkukoirat ulos (lue: kannoin kunungas Kallen kaverin pihalle kun se oli sitä mieltä, että ulkona oli koiranilma ei Kallen kavereiden) ja katselin puutarhaan. Pakko oli myöntää, että aamuhämärässä piha oli KAU-NIS. Olen niin väritön tyyppi, sellainen varpunen (harakka, sanoo karavaanari kun kaikki vaatteeni ovat musta valkoisia) että tämmöinen “mustavalkoinen” maisema suorastaan hiveli silmää. En ole koskaan osannut käyttää värejä vaikka kuinka tahtoisin. Siksi käyn usein Leijonaisen blogissa tutkailemassa värien harmoniaa. Oppisinkohan käyttämään väreja, jos oikein harjoittelisin. (Leijonaineeeeen!) Ei voimakkaita vaan sellaisia pastillinsävyisiä.

Jälkikirjoitus: nyt sataa vettä ja lumiet saa kyytiä. Onneksi. Meillä oli suunnitelmissa lähteä ensi viikonloppuna keski-suomeen karavaanilla mutta jos kelit ei parane huomattavasi, jää vaunu parkkiin. Se kyllä harmittaisi kun vartavasten karavaanari vaihtoi siihen nastarenkaatkin, että päästään “retkiolosuhteisiin”. Olen oikein odottanut, että saisin nukkua taas vaunussa. No jos tämä ei nyt onnistu niin taidan mennä seuraavana viikonloppuna vaunuun yöksi ihan tuohon omalle pihalle.

No niin se peli taas mentettiin. Nyt iski sitten ihan hirveä soittovimma. Vimma oli niin paha, että päätin nyt lopultakin korjauttaa vanhan huilun. Etsin netistä sopivan korjaajan ja tartuin luuriin.

Selitin asiani; oppilashuilu huonossa kunnossa, vanha soitin (lue: tosivanha), ei mikään laatumerkki, kaikki tyynyt pitää vaihtaa venttiileihin, alarekisterit ei soi ollenkaan kun alaventtiilien mekanismi reistaa, koneistosta lähtee ylimääräistä ääntä, kaipaa kipeästi puhdistusta ja kiillotusta.

Korjaaja oli oikein kohtelias ja laski paljonko huolto tulisi maksamaan. PALJON! Pokka piti hyvin ja kyselin kauanko huoltoon menisi. Korjaaja sanoi, että hänen pitäisi nähdä soitin jotta pystyisi arvioimaan saako hän sen kuntoon ja miten kauan huoltoon menisi. Sen sijaan, että olisi rahanahneesti tarjoutunut korjaamaan huilun, alkoikin ehdottelemaan paikkoja joista voisin kysellä vähän käytettyä ja perushuollettua paremman merkkistä huilua. Varmasti tulisi edullisemmaksi kuin korjaus. Mitä eikö raha kiinnosta? Minullahan on jo tämä käytetty huilu. Merkkiä ei tosiaan enää myydä eikä ollut aikoinaankaan laatuhuilujen aatelia mutta soipapeli kuitenkin. Mitä minä sitten teen tälle vanhalle, jos hankin toisen? Korjaaja ei nyt ihan suoraan sanonut, että sillä kannattaa heittää vesilintua mutta antoi kuitenkin ymmärtää, että minkä muun merkkinen käytetty soitin olisi parempi kuin tämä minulla oleva.

Erinomainen ajatus on pistää se vaikka koristeeksi jonnekin. Ei haittaa vaikka pölyyntyisi tai venttiilien tiivisteet kuivuisti. Sitähän voisi käyttää myös rekvisiittana eri tilanteissa. Vaikka valokuvauksessa. Suoraan sanottunua korjata sitä ei kannata muutoin kuin tunnesyistä. Ei sillä nyt niin paljoa tunnearvoa ole, että ihan vain koristeeksi sen korjauttaisin.

Sitten ryhdyin miettimään miten soittamisen käy jos en tee jotain huilulle. Ja kun sitä ei kannata korjata niin on hankittava uusi. Ja mitään käytettyä en enää ota. Enköhän ole jo kyllin vanha, että ansaitsen UUDEN HUILUN (jipii jipii jipii).

Niinpa marssin työpaikan vieressä olevaan musiikkikauppaan. Marssin suoraan vitriinin eteen, jossa huilut oli esillä ja ilmoitin, että otan tuon tuossa joka on keskellä. Myyjä vähän ihmeissään kysymään, että haluan siis katsoa sitä. Voinhan minä katsoakin mutta joka tapauksessa ostan sen. Myyjän ilme oli näkemisen arvoinen. Haki takahuoneesta iskemättömässä paketissa soitimen, kasasi sen ja ojensi minulle. Ehkä haluan kokeilla sitä. En tosiaankaan kokeile kun minulla on purkka suussa. Eikös sen purk… EI! Pistä vekotin pakettiin takaisin niin pääsen maksamaan sen.

Myyjä ei vieläkään uskonut, etten halua kokeilla soitinta. Pyörittelin soitinta käsissäni, kokeilin sormitusta ja nuuhkin sen tuoksua (se tuntui ihanalle kädessä ja mieli teki ihan pikkuisen puhaltaa, mutta en puhaltanut, enkä tasnssinut valssiakaan sen kanssa). No niin nyt minun on pakko ostaa tämä kun tässä on minun sormen jäljet. Ei ole ostopakkoa, sanoi myyjä kauhuissaan. Pakettiin nyt se huilu, etten tule katumapäälle. No jos minä kokeilen, että mekanismi toimii, myyjä yritti. Kokeile mutta äkkiä. Ja kuivaat se sitten kunnolla. Ja pyyhit omat sormenjälkesi. Muutaman puhalluksen jälkeen myyjä pakkasi soittimen takaisin koteloon ja esitteli miten hieno kantolaukku tulee kaupan päälle. Mihin minä sitä nyt kotoa kantaisin.

Maksoin soittimen ja poikkesin vielä nuottiosastolla ostamassa muutaman uuden nuotin ja pinkaisin kotiin. Harmitti kun piti kotimatkalla poikeata vielä tytin rippileirin tutustumistilaisuudessa. Mutta heti kotiin päästyäni kasasin huilun ja ryhdyin soittamaan. Ja se on pakko myöntää, että kyllä soittimaella ja soittimella on eroa. Tämä uusi soi niin hienosti. Se oli kevyt ja käteen sopiva. Venttiilit sulkeutuivat melkein ajatuksen voimasta. Ja ennen kaikkea kaikki äänet soi. Niin ylhäällä kuin alhaalla.

No nyt olen sitten aivan täpinässä soittamisen kanssa. Se mikä ilahdutti vielä uutta soitinta enemmän, taito ei ollutkaan niin ruosteessa kuin kuvittelin. Hengitystekniikkaa pitää harjoitella paljon ja on myös soiteltava vähän aikaa pelkästään sormiharjoituksia, että sormet alkaisi toimimaan vähän nopeammin. Mutta kivaa tämä on. Tyttikin vähän innostui kokeilemaan taas soittamista.

Vanhaa huilua varten iskin koukut seinälle ja ripustin sen koukkujen päälle. Nyt voin pitää sitä hyvällä omallatunnolla koriste-esineenä, oikein luvan perästä.

Olen tässä miettinyt, että pitäisiköhän minun tehdä muuttoilmoitus kun firma muutti piirongin laatikosta arkkuun. Tosin postiosoite ei kyllä muuttunut.

Kotitoimistossa on se huonopuoli, että henkilökohtaiset ja firman paperit ja tarvikkeet tuppaavat menemään sekaisin. Vaikka kuinka yritin järjestää lipaston laatikoista tilaa työpapereilla niin aina niihin eksyi yhtä sun toista muutakin sälää. Aina oli papereita kateissa.

No eipä siinä mitään. Pinkaisin aamlla lähiseudun tarvikekauppaan ja ostin firmalle uudet toimitilat. Nimittäin arkun. Muuttopuuha ei ollut aivan yksinkertainen. Siinä olisin kyllä tarvinnut kummityttöä avuksi. Siis sitä isompaa. Mutta koska hän ei nyt sattuneesta syystä ollut käytettävissä, jouduin tekemään muuton itse.

Muutto alkoi sillä, että kannoin kaupasta epämääräisen kasan “lautoja” kotiin. Levitin arkun kappaleet eteisen lattialle ja kirosin karavaanaria, joka ei voinut olla kotona juuri nyt kuin häntä olisin eniten tarvinnut. Ja junnukin oli töissä. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi jäädä odottamaan miesväkeä kotiin tulevaksi.

Niinpä aloitin arkun kasaamisen. Ohjeet oli, ihme kyllä, tällä kertaa tehty ihan tavallisille ihmisille. Ei siis astronauteille. Ja ihmeenkaupalla sain kuin sainkin arkun parin tunnin ähertämisen jälkeen kasaan. Kannen saranoiden kanssa oli jotain pientä haastetta mutta kyllä ne nyt välttää kun kansi kerta menee kiinni.

Keräsin työpaperit kasaan sieltä sun täältä ja laitoin ne arkkuun. No nyt firma on yhdessä paikassa ja sinne ei tosiaan kuulu mitään muuta kuin näitä työasioita. Arkku on siinäkin mielessä kätevä sijainti firmalle, voin kantaa sen minä hetkenä tahansa johonkin toiseen paikkaan, jos vaikka onnistunu jossakin vaiheessa raivaamaan tästä tupaten täydestä talosta itselleni oikein työhuoneen.

Kaiken kiireen keskellä olen kyllä tehnyt virtuaalivisiittejä tutuille sivuille. Siellä olen ollut vaikka en olekaan mitään puhunut.

Huomasin, että melkein kaikki olivat tehneet paljastuksia itsestään. Vaikka en varisinaisesti haastetta keneltäkään saanutkaan niin ajattelin, että on vähintään kohteliasta kaivaa omat luurangot esiin.

1. En käy koskaan lääkärissä

Äiti sanoo, että se johtuu siitä, että minulla on lääkärikammo. Ei pidä paikkaansa. Olen yksinkertaisesti perusterve ja pienet vaivat ja joskus vähän suuremmatkin (niin kuin esimerkiksi korvan tai jalkopohjien venähdykset) hoidan kotikonsteilla ja vaihtoehtoisilla hoidoilla (niin kuin esim. homeopatialla, akupunktiolla ja joskus itsesuggestiolla).

2. Puhun koiraa

Luulen ymmärtäväni koirien ajatuksen juoksua niin paljon, että joskus on pakko puhun niiden puolesta. Silloin ääni on aivan erilainen kuin omani. Todelliset koirakouluttajat luultavasti pitävät minua täytenä sekopäänä.

3. Saan hyperventilaation jos lintu tulee istumaan esim. ikkunalaudalle

Ja alan soittelemaan sukulaisia läpi varmistaakseni, ettei kenelläkään ole mitään hätää. Olen sata varma, että linnut toimivat viestintuojina ja tähän päivään saakka olen luullut, että ne tuovat aina vain suruviestiä. Viimeaikoina olen alkannut uskoa, että niillä voi olla toisenlaisiakin viestejä.

4. Kerään siskon vanhoja villatakkeja.

En ymmärrä miksi minä en löydä koskaan mukavia ja lämpimiä villatakkeja kaupasta. Sisko löytää. Minä perin ne sitten kun hän on heittämässä niitä pois. Omistan jo useamman lämpimän, viruneen ja vanuneen siskon ylijäämävarastosta perimäni villatakin.

5. Nukun lattialla

Vaikka sänkykin olisi. Ja melko uusi sellainen vielä kaiken lisäksi. Jostain syystä, täysin unessa saatan keskellä yötä laskeutua sängystä lattialle räsymaton päälle nukkumaan. Mukaan otan tyynyt ja peiton. Joku viisastelija sanoi, ettei lattialla nukkuminen ole välttämättä hyväksi selälle mutta ainakaan vielä en ole huomannut, että siitä olisi jotain erityistä haittaa. Päin vastoin. Nukun erinomaisesti.

Niin ja sitten on ne aikaisemmin jo kertomani avaruudellisen ajattelun puute, onneton suuntavaisto ja yltiöoptimismi ajankäyttöön. Voi olla, että joidenkin mielestä minussa on paljon muitakin omituisuuksia mutta itse myönnän vain nämä.

Jo oli taas aikataulut pyörryksissä vähän aikaa. Olen kyllä varsinainen yltilöoptimisti, mitä ajankäyttöön tulee. Tämä on kai myös yksi niistä vajavaisuuksistani, johon pitää kirjoitta jotkut selviytymissäännöt. Vai liittyykähän tämäkin siihen, että minulta puuttuu se avaruudellinen ajattelu?

Ilmoittauduin syksyllä Shiatsu-kurssille. Kurssi oli yhden viikonlopun mittainainen. Ajattelin syksyllä ilmoittautuessani kurssille, että kun se on viikonloppuna niin hyvin ehdin. Ei mene arkipäivien aikataulut sekaisin. Väärin.

Kurssiviikonloppu oli pari viikkoa sitten ja nyt olen kuronut kiinni tekemättömiä töitä, jotka olisi pitänyt tehdä ao. viikonloppna. Oikeasti tämä on kyllä aika syvältä, että aika on näin kortilla ja ajankäyttö niin kuralla, että jos yhden viikonlopun tekee jotain muuta kuin normaaleja hommia, niitä pitää sitten paikata pari viikkoa. Ja minä kun luulin jo karsineeni aktiviteettejä niin paljon, että nyt olisi aikaa vähän enemmän.

Pahinta tässä kyllä oli se, että leipätyöhön liittyviä töitä jäi rästiin. Ja se ei tiedä hyvää yksityisyrittäjälle. Vielä pitää tuunata ajankäyttöä. Onneksi nyt alkaa taas asiat olla järjestyksessä. Vielä minä opin aikaa käyttämään niin, ettei ole jatkuvasti joku aikataulukriisi menossa.

Mutta se Shiatsu-kurssi oli mielenkiintoinen ja siitä kerron varmaan myöhemmin enemmän. Ai niin ja siitä, että minulla on jo joulukortit valmiina.